Sanon usein, että kotimme ei ole valmis. Aloin miettimään asiaa tarkemmin. Oikeastaan se, että meidän, noin kolmekymppisten ensimmäinen oma koti olisi tässä kohtaa valmis, on aika hullu ajatus ylipäätään.
Ihanien kotien yhteydessä puhutaan paljon kerroksellisuudesta. Siitä, että huonekaluja ja esineitä kerääntyy pikkuhiljaa, matkoilta, lahjaksi, perinnöksi, löytöinä vintiltä. Näissä kodeissa kaikkea ei osteta kerralla kehäteiden sisustusjäteistä. Näissä kodeissa on persoonallisuutta, sielu. Ja sellaisen kodin minä haluan.
Olemme reilun vuoden aikana hankkineet klassikkotuolit ruokapöydän ympärille ja muut välttämättömyydet sohvasta sänkyyn. Silti tilaa on vielä viimeisille silauksille. Niille, joita ei etsitä hampaat irvessä, vaan jotka vain sattuvat kävelemään vastaan.
Näkisin meillä vaikka kuluneen nahka-arkun, vanhan puujakkaran, parhaat päivänsä nähneen itämaisen maton tai antiikkimarkkinoilta löytyneet kehykset. Mutta kaikki aikanaan, katsotaan mitä tielle osuu. Jotain pientä löytyi jo Lontoosta, palaan siihen myöhemmin.
(Sekalaisen kuvakavalkadin kaikki kuvat: Architectural Digest.)
